Vauvakirjassani on merkintä, että olin 4 vuotias kun ensikerran pääsin kosketuksiin hevosten kanssa. Jokin selittämätön veto minulla on ollut aina, läpi elämieni nuiden kauniiden, herkkien, voimakkaiden ja satumaisien eläiminen luo. Hevosten keskellä olen aina tuntenut sydämeni olevan kotona.

Olen onnekas, kun minulla on tällähtekellä elämässäni paljon valoa. Olen kiitollinen aivan kaikesta. Miten kiitollisuus onkin niin isoissa pienissä asioissa.

Elämäni aikana olen kulkenut paljon varjoissa. Olen tutkaillut mikä osa minua se on. Olen ollut niin syvällä varjoissa että en ole tahtonut löytää itseäni enää sieltä alta. Olen huomannut, että ne varjot ovat olleet niitä tunteita mitä en ole halunnut kohdata, asioita joita en halua nähdä itsessäni. On helppo paeta pimeyteen itseään. Uskon ettei monikaan halua nähdä varjoaan. Monet tunteet ovat esimerkiksi sellaisia mitä ei halua kohdata. Moni toimii alitajuntaisesti, tiedostamatta toimintaansa. Niin minäkin. Jos asia ei ole tiedostetussa mielessä, ei asiaan voi puuttua. Ja miten helppo on syyttää esimerkisksi joitain menneitä ihmissuhteita omista varjoistaan. Ihminen haluaa etsiä "syyllistä" muualta. Loppupeleissä jokainen on vastuussa omista tunteistaan. Kukaan muu ei voi vaikuttaa niihin. Vain minä itse. Vain sinä itse.

Onko sinulle sanottu joskus ettei jotain tunnetta saisi tuntea tai sitä tunnetta on pitänyt mennä häpeämään? Minulle ainakin on. Miksi? Mitä vaarallista siinä on jos näyttää tunteensa?

On totta että jokainen ihmissuhde aiheuttaa traumoja, eikä niiltä voi välttyä. Jokainen ihmissuhde lapsi-vanhempi, parisuhde, ystävyys suhde jättää meihin jälkemme. Me kaikki voimme omalla esimerkillä auttaa itseämme ja tulevia sukupolvia purkamaan tunteita.

Hevoset ovat auttaneet minua niin paljon. En usko että olisin täällä ilman hevosia, olenkin näille kaikille matkani varrelle sattuneille upeille hevosille ikuisesti kiitollinen. Koen että olen elämäni velkaa. Hevonen on sielun peili. Ne näyttävät sen kohdan mitä emme välttämättä halua nähdä itsessämme ja tuovat toisaalta hyvät puolemme esiin. Herättävät monenlaisia tunteita näkyviksi. Sen maailman haluan näyttää muillekkin ihmisille ja siksi haluan mahdollistaa kaiken sen kokemisen mitä minä olen itse kokenut, sitä tarvitseville. Sen mikä on tehnyt minusta kokonaisen.

Meissä kaikissa on oma valomme ja varjomme. Ei toista enempää tai vähempää. Molempia yhtä paljon.

Ilman valoa ei voi olla varjoa, ilman varjoa ei voi olla valoa.

Lapsesta asti minulle on kerrottu hevoslaumassa olevan johtaja ja ihmisen saatava paikka lauman johtajana. Vietän paljon aikaan vain katsellen hevosteni toimintaa, ja usein olen pohtinut kuka laumassa oiken on johtaja. Onko johtaja vanhin tamma? Ono johtaja se joka pitää järjestystä eniten yllä? Vai se joka öykkäröi eniten? Vai onko se sittenkin se joka on taustalla puuttumatta asioihin? Varsinaista johtajaa laumasta en ole vielä löytänyt. 

Mistä se ajatus on oiken tullut että voi olla vain yksi johtaja? Tai johtaja pari? Minun näkemykseni on että johtajia ei ole. Johtaja on muutenkin sanana huono. Minulle se tuo ainakin hyvin jäykän kuvan yksin hallitsemisesta. Nostaa yhden jalustalle ja muut huonommaksi. Olen myös törmännyt tilanteisiin jossa muut ovat nostaneet jonkun ihmisen jalustalle ja ikäänkuin ihannointi on tehnyt henkilöstä johtajan. Useiden eri tilanteiden jälkeen olen alkanutkin ajattelemaan miten haitallista onkaan johtajuus ajattelu tai se että pyrkii johtajaksi. Onko johtaja lopulta ihannoidussa asemassa esimerkiksi työ-yhteisössä? Monesti myös johtajuuteen liittyy pelolla ja pakottamisella ohjailu, kovuus, epäinhimillisyys, se ettei johtaja ole koskaan väärässä tai ainakaan myönnä sitä tai ainakaan pyydä anteeksi.

Ainakaan meidän hevosilla ei ole laumassa johtajaa. Jokaisella on tehtävä missä ne vuorollaan saavat johtaa tilannetta. Yksi johdattaa lauman syömään ja juomaan, toinen menee ensimmäisenä katomaan epäilyttävät tilanteet ja kolmas huolehtii levosta jne. Jokainen tekee laumassa sitä missä on hyvä. Miltä tämä kuullostaisi ihmisten maailmassa? Jos jokainen teksii sitä missä on hyvä, jokoinen on hyvä jossain. Kaikessa ei tarvitse eikä voi olla yksin hyvä. Siinä vain väsyttää itsensä. Laumassa on voimaa kun jokainen saa käyttää omaa voimaansa, eikä tukahduta sitä voimaa sillä missä yrittää olla hyvä.

Minä jattelin ennen että laumassa on yksi johtaja, eikä siitä ole kauvaa kun näin ajattelin. Olin väärässä. Koskaan ei ole myöhäistä olla väärässä ja muuttaa ajatteluaan, se on ihmimillistä. En halua että hevoseni ajattelevat minun olevan johtaja, haluan että ne ajattelevat minun olevan osa laumaa, minulla olevan tärkeän tehävän siinä, niin kuin jokaisella. Se jos hevonen on "hankala käsitellä" ei johdu siitä että ihminen olisi laumassa alimpana, vaan johtuu ihan jostain muusta esim. kivusta, pelosta tai siitä että itsekkään et tiedä omia rajoja tai niitä ei ainakaan ole hevoselle kerrottu. Laumassakin hevoset kertovat omat rajansa, ja välillä se näyttääkin melko hurjalta. Eikä kukaan ole johtaja. Kaikki me tässä maailmassa ollaan tasavertaisia, omalla paikallaan, omalla matkallaan.

Nykyään törmään yhä useammin keskusteluihin jossa ihmiset ovat voimakkaasti jotain vastaan tai jonkun asian puolella. Varsinkin hevospuolen keskustelussa tämä on varsin ylesitä. Esimerkiksi kenättömyys- kengällisyys, kuolaimet- ei kuolaimia, ratsastus-maastakäsittely. Olen aina ihmetellyt tätä tarvetta asettua vastapuolelle. Rakentava keskustelu asioista on aina tervetullutta ja uusien näkökulmien näyttäminen sekä näkeminen myös. Ehdottomuus ja vastakkain asettelu ovat minusta hyvin tuhoava voima. Ja tuntuunkin välillä että jonkin pakottaa ihmiset olemaan toisiaan vastaan, vastakkaisille puolille, vaikkei me sitä itse oikeasti haluttaisikaan. Mikä se voima on? Onko se sisäinen pahaolo? Avunhuuto? Olit kummassa ääripäässä tahansa. Jokaisessa asiassa on niin monta puolta ja monesti ne jopa täydentävät toisiaan, kun antaa mahdollisuuden. Ja muistetaan, kaikki me hevosihmiset ollaan hevosmaailmassa niiden ihanien hevosten vuoksi. Eikö jo sen pitäisi olla voima mikä yhdistää? Eikä revi erilleen, niinkuin se tuntuu tällä hetkellä toisinaan tekevän. 

Ajattelen että tämä vastakkain asettelu kuvaa hyvin sitä, miten maailman koemme. Ihmiset tuntuvat voivan yhä huonommin. Mielenterveysongelmat ovat kasvaneet viime vuosina runsaasti. Yhä useampi on uupunut, masentunut tai kärsii uni-ongelmista. Yhteiskunta itsessään asettaa jo monenlaisia vaatimuksia meille. Myös me itse asetamme vaatimuksia itsellemme ja toisillemme. Ihmiset ylipäätänsä ovat vielä nykyisinkin tuomitsevia. Tuomitaan se joka on erimieltä asioista. Vähemmistöä on helppo soimata. Voisiko olla niin että vastakkain asetteluun asettaa tarve olla oikeassa? Miksi on tarve olla oikeassa? Onko olemassa oikeata ja väärää? Onko joku toista parempi? 

Olen ollut nuorempana melko kilpailuhenkinen. Kilpailu tilanne tuo myös paineita ja odotuksia itselleni ja muille. Useimmat puhuvat itsensä haastamisesta, onko se todella sitä? En ole halunnut osallistua kilpailuun mikäli minulla ei ole ollut mahdollisuuksia menestyä. Mitä vanhemmaksi olen tullut tuo kilpailuhenkisyys on sitä enemmän hävinnyt. Omalla kohdallani olenkin ajatellut, onko se ollut tuota näyttämisen tarvetta olla oikeassa? Onko minun oltava oikeassa? Kenelle minun on oltava oikeassa? Mitä se haittaa mikäli en olisikaan oikeassa? Ei mitään. Se vasta onkin itsensä haastamista, että toteaa olleensakkin väärässä ja löytää vaikka puolivälistä paikkansa. Jospa hyväksyisikin ja ymmärtäisikin molempien osapuolien näkökannan ja voi olla sujut sen asian kanssa. Me voidaan kaikki oppia niin paljon asioita toisilta jos vain avataan näkökulma toisillekkin mielipiteille. 

Entä jos me opeteltaisiin hyväksymään ensin itsemme sellaisena kuin olemme ja sitäkautta tulisis luonnollisesti hyväksyminen myös muita kohtaan. Armollisuus ja myötätunto tuntuvat puuttuvan itseä ja muita kohtaan, unohdan ne toisinaan itsekkin. Aina voin muuttua, aina voin mokata, aina voin muuttaa mielipidettäni ja aina voin opetella hyväksymään. Yksilönä voidaan helpottaa vain omaa oloa ja avartaa vain omaa näkemystä. Toisen muutosta ei voida pakottaa, se on lähdettävä jokaisesta itsestä. 

"Voit auttaa muita vain sen verran, kun autat itseäsi."

Juttelen yleensä hevosilleni paljon. Tälläviikolla juttelin heille siitä miten kauniita he ovat sisäisesti ja ulkoisesti. Toinen hevosistani on intiaani seilu, villi ja vapaa, kepeä kaveri. Toinen jalat maassa oleva syvä pohdiskelija, sisäisesti hyvin voimakas ja vaikuttava sieluinen. Olen joskus kuullut mielestäni todella kauniin sanonnan, "Näytä minulle hevosesi niin näytät minulle itsesi". Pohdin, voi kumpa muut näksisivät teidät sellaisina kun minä teidät nään. Voisivatko muut nähdä minut sellaisena kun te minut näätte? 

Minulla oli pitkään ajatus etten halua ole kenestäkään ihmisestä riippuvainen. Halusin oppia ja osata tehdä kaiken itse. Halusin pärjätä omillaan. Tämä ajatus on varmasti kovin tuttu monelle muullekkin. Nyt kun ajattelen asiaa ja mietin itseäni silloin kun tämä ajatus oli päällimäisenä ajatuksenani näen kuinka peloissaan ja epävarma tuo ihminen tuolla takana olikaan. Ei ole rohkeutta yrittää näyttää mailmalle pärjäävänsä yksin, vaikka niin ennen ajattelin. Rohkeampaa on näyttää että tarvitsen muita. 

Ihminen tarvitsee toista. Ihminen tarvitsee muita. Kukaan ei pärjää yksin. Pikkuhiljaa elämän muokkaamana, jouduin kohtaamaan sen asian konkreettisesti, että tarvitsen muita ihmisiä. Jokainen tarvitsee ja se on joikaisen sisällä oleva luontainen tarve. Eri asia on antaako sen luontaisen tarpeen toimia luonnon mukaan vai luonnon vastaisesti. Se voima mikä ihmisissä on tulee yhteisöllisyydestä, siitä että autetaan toinen toisiamme. Se on jotain uskomatonta, eikä sitä tiedä ennen kun sen kokee. Jokainen on hyvä jossain ja niin yhteisö täydentää toisiaan, vain yhdessä voi olla kokonainen. Vain yhdessä voi olla voimakas. Niinkuin kaisessa on kyse tasapainosta, yhdessä ja erikseen. 

Ihmisen yksi perustarpeista on tulla kuulluksi ja nähdyksi, näkyväksi. Siihenkin tarvitsee toisen ihmisen. Ja vieläpä oikeastaan lisäksi luottamusken tunteen, jotta uskaltaa tulla kuulluksi ja näkyväksi siinä sellaisena kun on. Minä en ole uskaltanut näyttää kovin monelle sitä mitä olen. En itse ole antanut itseni tulla näkyväksi. Koska olen pelännyt etten tule hyväksytyksi. Olen kuitenkin huomannut, että mitä enemmän tuon itseäni näkyväksi, sitä enemmän vedän puoleeni ihmisiä jotka ovat samankaltaisia ja uusia ystävyyksiä on syntynyt sen myötä. Joitain ystävyyksiä on myös katkennut.

Itsensä tuominen näkyväksi ei ole sitä että julistaisin jatkuvasti asioita ääneen mitä olen oivaltanut. Olen huomannut että toisinaan näkyväksi tuleminen voi olla myös olemista ihan hiljaa. Vuorovaikutussuheessa toisen ihmisen kanssa näkyväksi tuleminen on sitä että molemmat tulevat kuulluksi ja saavat sanoa mielipiteensä tulematta tuomituiksi kummaltakaan taholta. Molemminpuolinen aito läsnäolo. 

"Mitä enenmmän opit, sitä hiljempaa olet. Mitä enemmän koet, sitä vähemmän tuomitset." 

Itse tunnistan ainakin arjessa paljon tilanteita missä vaikkapa parisuhteessa oikein kumpikaan ei tule kuulluksi eikä nähdyksi. Sen päälle kun olet ollut koko päivän töissä kaikken tavaoitettavissa ja kotonakin sosiaalinen media, älylaitteet tuovat  meidät kokoajan tavoitettavaksi kaikille, yleensä kaikille muille paitsi sille kuka on fyysisesti paikalla. On välillä hankala olla vielä kotona läsnä puolisolle. Täytyy olla armollinen ja myötätuntoinen itselle ja muille. Joka päivä ei voi antaa kaikille parastaan, mutta asioita voi pohtia ja muuttaa jos kokee sille olevan tarvetta. Miten voisin olla sille parhaiten läsnä joka on fyyisesti siinä? Toisaalta jos jollekkin niin omalle puolisolle voi näyttää senkin puolen, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa aina olla juuri siinä missä fyysisesti on. Muttei aina, myös puoliso tarvitsee tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Niin me ollaan ikuisella matkalla oppimassa, jokainen omalla kohdallaan. 

Kun olin lapsi minulla oli kolme unelma-ammattia. Halusin olla Balettitanssija, Intiaani tai Eläinlääkäri. En ole virallisesti näistä mikään, mutta koen olevani hieman kaikkia. Olen mennyt aina elämässäni eteenpäin sydäntäni kuunnellen, muiden mielipiteistä väliuttämättä. Sen kerran kun olen kuunnellut muita tai pelkkää järekäni, ne ovet eivät ole avautuneetkaan. "Elä avaa väkisin ovia mitä eivät aukea". Mistä se voima kuunella omaa sisintään on kummunnut, en osaa sanoa. Jotain alkukantaista se on minulle ollut. Olen myös huomannut mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa on oman sisimpänsä kuuntelu.

Olin n. 2 vuotta sitten ystäväni kanssa energiahoidossa. Hoitaja hoisi hoidon lopuksi pääni seutua. Kerroin hänelle mikäli hänelle tulee jotain mieleen mitä hänen pitäisi minulle sanoa, saa sanoa. Ennen kuin hän kerkesi sanoa mitään näin selkeästi valvenäyn. Näyssä olin pyörö-aitauksessa hevosen kanssa ja pyörö-aitauksen ympärillä oli lapsia. Koin onnea, sellaista mitä vielä työ-elämässä en koskaan ollut kokenut. Sen jälkeen hoitaja sanoi minun vaihtavan ammattia, minusta tulisi yrittäjä. Muistan ajatelleeni, minusta ei koskaan tule yrittäjää. Tämä kumpusi varmasti pelosta, siitä kuinka olin nähnyt ystävien ja tutavien uupuvan yrittäjinä. Olihan minulla vakituinen työ, siellä minne halusin.

Vuosi kului, paljon oli muuttunut elämässäni. Lämpenin ajatukselle pikkuhiljaa, lopulta innostuin. Rupesin pohtimaan minkä koulutuksen tarvitsisin, jotta voisin tehdä sitä mitä haluan, sisältäni, sydämestäni. Koulutuksia katsellessani, huomasin pian minun olleen kulkenut elämäni aikana juuri ne polut jotka mahdollistaisivat hevosavusteisen koulutuksen. Juttelin eri koulutusten ohjaavien opettajien kanssa siitä mikä minulle sopisi. Lopulta asiat lähtivät helposti etenemään ja pääsykokeiden jälkeen pääsin kun pääsinkin opiskelemaan Sosiaalipedagokista hevostoimintaa. Sain tiedon seistessäni keskellä pihaani, katsellen hevosiani. Hypin onnesta ja lopulta tipahdin polvilleni ja onnen kyyneleet valuivat pitkin poskiani valtoimenaan. Reaktio varmasti kertoo kaikille miten onnellinen olin. Minua oli jännittänyt niin paljon. En koskaan ennen ollut kokenut sellaista onnea koulupaikasta. Opinnot alkoivat tammikuussa 2022. Näin olleen matkani on alkanut.