Juttelen yleensä hevosilleni paljon. Tälläviikolla juttelin heille siitä miten kauniita he ovat sisäisesti ja ulkoisesti. Toinen hevosistani on intiaani seilu, villi ja vapaa, kepeä kaveri. Toinen jalat maassa oleva syvä pohdiskelija, sisäisesti hyvin voimakas ja vaikuttava sieluinen. Olen joskus kuullut mielestäni todella kauniin sanonnan, "Näytä minulle hevosesi niin näytät minulle itsesi". Pohdin, voi kumpa muut näksisivät teidät sellaisina kun minä teidät nään. Voisivatko muut nähdä minut sellaisena kun te minut näätte? 

Minulla oli pitkään ajatus etten halua ole kenestäkään ihmisestä riippuvainen. Halusin oppia ja osata tehdä kaiken itse. Halusin pärjätä omillaan. Tämä ajatus on varmasti kovin tuttu monelle muullekkin. Nyt kun ajattelen asiaa ja mietin itseäni silloin kun tämä ajatus oli päällimäisenä ajatuksenani näen kuinka peloissaan ja epävarma tuo ihminen tuolla takana olikaan. Ei ole rohkeutta yrittää näyttää mailmalle pärjäävänsä yksin, vaikka niin ennen ajattelin. Rohkeampaa on näyttää että tarvitsen muita. 

Ihminen tarvitsee toista. Ihminen tarvitsee muita. Kukaan ei pärjää yksin. Pikkuhiljaa elämän muokkaamana, jouduin kohtaamaan sen asian konkreettisesti, että tarvitsen muita ihmisiä. Jokainen tarvitsee ja se on joikaisen sisällä oleva luontainen tarve. Eri asia on antaako sen luontaisen tarpeen toimia luonnon mukaan vai luonnon vastaisesti. Se voima mikä ihmisissä on tulee yhteisöllisyydestä, siitä että autetaan toinen toisiamme. Se on jotain uskomatonta, eikä sitä tiedä ennen kun sen kokee. Jokainen on hyvä jossain ja niin yhteisö täydentää toisiaan, vain yhdessä voi olla kokonainen. Vain yhdessä voi olla voimakas. Niinkuin kaisessa on kyse tasapainosta, yhdessä ja erikseen. 

Ihmisen yksi perustarpeista on tulla kuulluksi ja nähdyksi, näkyväksi. Siihenkin tarvitsee toisen ihmisen. Ja vieläpä oikeastaan lisäksi luottamusken tunteen, jotta uskaltaa tulla kuulluksi ja näkyväksi siinä sellaisena kun on. Minä en ole uskaltanut näyttää kovin monelle sitä mitä olen. En itse ole antanut itseni tulla näkyväksi. Koska olen pelännyt etten tule hyväksytyksi. Olen kuitenkin huomannut, että mitä enemmän tuon itseäni näkyväksi, sitä enemmän vedän puoleeni ihmisiä jotka ovat samankaltaisia ja uusia ystävyyksiä on syntynyt sen myötä. Joitain ystävyyksiä on myös katkennut.

Itsensä tuominen näkyväksi ei ole sitä että julistaisin jatkuvasti asioita ääneen mitä olen oivaltanut. Olen huomannut että toisinaan näkyväksi tuleminen voi olla myös olemista ihan hiljaa. Vuorovaikutussuheessa toisen ihmisen kanssa näkyväksi tuleminen on sitä että molemmat tulevat kuulluksi ja saavat sanoa mielipiteensä tulematta tuomituiksi kummaltakaan taholta. Molemminpuolinen aito läsnäolo. 

"Mitä enenmmän opit, sitä hiljempaa olet. Mitä enemmän koet, sitä vähemmän tuomitset." 

Itse tunnistan ainakin arjessa paljon tilanteita missä vaikkapa parisuhteessa oikein kumpikaan ei tule kuulluksi eikä nähdyksi. Sen päälle kun olet ollut koko päivän töissä kaikken tavaoitettavissa ja kotonakin sosiaalinen media, älylaitteet tuovat  meidät kokoajan tavoitettavaksi kaikille, yleensä kaikille muille paitsi sille kuka on fyysisesti paikalla. On välillä hankala olla vielä kotona läsnä puolisolle. Täytyy olla armollinen ja myötätuntoinen itselle ja muille. Joka päivä ei voi antaa kaikille parastaan, mutta asioita voi pohtia ja muuttaa jos kokee sille olevan tarvetta. Miten voisin olla sille parhaiten läsnä joka on fyyisesti siinä? Toisaalta jos jollekkin niin omalle puolisolle voi näyttää senkin puolen, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa aina olla juuri siinä missä fyysisesti on. Muttei aina, myös puoliso tarvitsee tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Niin me ollaan ikuisella matkalla oppimassa, jokainen omalla kohdallaan.