Nykyään törmään yhä useammin keskusteluihin jossa ihmiset ovat voimakkaasti jotain vastaan tai jonkun asian puolella. Varsinkin hevospuolen keskustelussa tämä on varsin ylesitä. Esimerkiksi kenättömyys- kengällisyys, kuolaimet- ei kuolaimia, ratsastus-maastakäsittely. Olen aina ihmetellyt tätä tarvetta asettua vastapuolelle. Rakentava keskustelu asioista on aina tervetullutta ja uusien näkökulmien näyttäminen sekä näkeminen myös. Ehdottomuus ja vastakkain asettelu ovat minusta hyvin tuhoava voima. Ja tuntuunkin välillä että jonkin pakottaa ihmiset olemaan toisiaan vastaan, vastakkaisille puolille, vaikkei me sitä itse oikeasti haluttaisikaan. Mikä se voima on? Onko se sisäinen pahaolo? Avunhuuto? Olit kummassa ääripäässä tahansa. Jokaisessa asiassa on niin monta puolta ja monesti ne jopa täydentävät toisiaan, kun antaa mahdollisuuden. Ja muistetaan, kaikki me hevosihmiset ollaan hevosmaailmassa niiden ihanien hevosten vuoksi. Eikö jo sen pitäisi olla voima mikä yhdistää? Eikä revi erilleen, niinkuin se tuntuu tällä hetkellä toisinaan tekevän. 

Ajattelen että tämä vastakkain asettelu kuvaa hyvin sitä, miten maailman koemme. Ihmiset tuntuvat voivan yhä huonommin. Mielenterveysongelmat ovat kasvaneet viime vuosina runsaasti. Yhä useampi on uupunut, masentunut tai kärsii uni-ongelmista. Yhteiskunta itsessään asettaa jo monenlaisia vaatimuksia meille. Myös me itse asetamme vaatimuksia itsellemme ja toisillemme. Ihmiset ylipäätänsä ovat vielä nykyisinkin tuomitsevia. Tuomitaan se joka on erimieltä asioista. Vähemmistöä on helppo soimata. Voisiko olla niin että vastakkain asetteluun asettaa tarve olla oikeassa? Miksi on tarve olla oikeassa? Onko olemassa oikeata ja väärää? Onko joku toista parempi? 

Olen ollut nuorempana melko kilpailuhenkinen. Kilpailu tilanne tuo myös paineita ja odotuksia itselleni ja muille. Useimmat puhuvat itsensä haastamisesta, onko se todella sitä? En ole halunnut osallistua kilpailuun mikäli minulla ei ole ollut mahdollisuuksia menestyä. Mitä vanhemmaksi olen tullut tuo kilpailuhenkisyys on sitä enemmän hävinnyt. Omalla kohdallani olenkin ajatellut, onko se ollut tuota näyttämisen tarvetta olla oikeassa? Onko minun oltava oikeassa? Kenelle minun on oltava oikeassa? Mitä se haittaa mikäli en olisikaan oikeassa? Ei mitään. Se vasta onkin itsensä haastamista, että toteaa olleensakkin väärässä ja löytää vaikka puolivälistä paikkansa. Jospa hyväksyisikin ja ymmärtäisikin molempien osapuolien näkökannan ja voi olla sujut sen asian kanssa. Me voidaan kaikki oppia niin paljon asioita toisilta jos vain avataan näkökulma toisillekkin mielipiteille. 

Entä jos me opeteltaisiin hyväksymään ensin itsemme sellaisena kuin olemme ja sitäkautta tulisis luonnollisesti hyväksyminen myös muita kohtaan. Armollisuus ja myötätunto tuntuvat puuttuvan itseä ja muita kohtaan, unohdan ne toisinaan itsekkin. Aina voin muuttua, aina voin mokata, aina voin muuttaa mielipidettäni ja aina voin opetella hyväksymään. Yksilönä voidaan helpottaa vain omaa oloa ja avartaa vain omaa näkemystä. Toisen muutosta ei voida pakottaa, se on lähdettävä jokaisesta itsestä. 

"Voit auttaa muita vain sen verran, kun autat itseäsi."